Keskustellessaan lainopettajan kanssa,
Jeesus kuvailee tilanteen,
jossa eräs mies ryöstetään, raadellaan ja jätetään heitteille.
Samaa tietä kulkee kaksi vaeltajaa, jotka kumpikin vuorollaan
ohittavat tilannepaikan
ryhtymättä toimenpiteisiin uhrin pelastamiseksi.
Vaeltajat eivät olleet hulttioita
vaan Jumalan kansaa,
jopa erityisasemassa olevia uskovaisia.

Suomen laki ei tällaista salli.
Esimerkiksi Pelastuslaki 3 § määrää:

• Jokainen, joka huomaa tai saa tietää
  tulipalon syttyneen
  tai muun onnettomuuden
  tapahtuneen tai uhkaavan
  eikä voi heti sammuttaa paloa
  tai torjua vaaraa,
  on velvollinen
  viipymättä ilmoittamaan siitä vaarassa oleville,
  tekemään hätäilmoituksen
  sekä ryhtymään kykynsä mukaan
  pelastustoimenpiteisiin.

Kyllähän rakkaus ja myötätunto
riittävät motivoimaan
sivistyneen suomalaisen
auttamaan onnettomuuden uhria.
Laki on silti tarpeellinen,
jotta pelko ja epävarmuus eivät lamaannuttaisi meitä ajattelemaan:

• En osaa, en uskalla, ei minusta ole ...
  kyllä kai joku toinen.

Kristittyä uudestisyntynyttä ihmistä koskevat maan lakien lisäksi
taivasten valtakunnan kansalaisvelvollisuudet.

• Mitä? Minäkö!!! Ei minusta ole ...
  kyllä kai nuo papit ja evankelistat.

Niin no. Kyllä ... mutta ....

Pietari (1 Piet 2:9) kirjoitti:
Mutta te olette ... kuninkaallinen papisto ...
määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan,
joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa ...

Uskottavin tapa
ilmoittaa vaarassa oleville
Jumalan armosta ja pelastuksen mahdollisuudesta
on kertoa omaa elämää koskettaneita Jumalan tekoja.

Toisaalta on hyvä muistaa,
että jokainen sanamme ja tekomme
arjen keskelläkin joka tapauksessa julistaa jotakin.

Harva ihminen heti evankeliumin kuultuaan kääntyy pois vaarasta.
Tällöin kansalaisvelvollisuutemme on
tehdä hätäilmoitus
taivaalliseen hätäkeskukseen!

Sitten voimme joutua kärsivällisesti odottamaan.
Avunpyyntömme on silti kuultu
ja parhaimmat pelastusjoukot ovat liikkeellä.
Samoin vastavoimat.
Siksi tulee käydä esirukoustaisteluun.
Tässä kohden emme ehkä muuhun kykene.
Silti olemmekin jo siirtyneet
kansalaisvelvollisuutemme
viimeiseen ja vaikeimpaan vaiheeseen:
osallistumme pelastustoimintaan

Ihminen, jota olet varoittanut,
ja jonka puolesta olet rukoillut,
ei ehkä koskaan tokaise suoraan:

• Ai niin, pitikin vielä kysymän,
  miten tullaan uskoon!

Mutta Hengen herkistämä, valvova sydämesi
huomaa liikahduksen,
heräämisen lähimmäisesi sisimmässä.
Silloin taivaalliset pelastusjoukot ovat perillä.
Nyt edellytetään kyvykästä toimintaa - viipymättä.

Pietari (1 Piet 3:15) kirjoitti:
olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy,
mihin teidän toivonne perustuu.
Mutta vastatkaa sävyisästi ja kunnioittavasti

Eli ei siis saisi innostua
ja käydä uhrin kimppuun väellä ja voimalla.
Nyt on tarkkaan kuunneltava kysyjää.
Miten muuten voisin vastata.
Sitten on vähintään yhtä tarkasti
kuunneltava Pyhää Henkeä.
Vasta sen jälkeen osaan vastata - sävyisästi ja kunnioittavasti.
En voi pelastaa uhria,
mutta voin auttaa hänet Golgatalle.
Siellä hän kohtaa Pelastajansa.

Vertauksessa, johon alussa viittasin,
on kolmaskin vaeltaja,
Samarialainen,
joka näkee haavoitetun miehen ja pysähtyy.
Tämä aasilla ratsastava muukalainen kuvaa Jeesusta.

Vain Jeesus voi
- sääliä, armahtaa täydellisesti
- vuodattaa viiniä, desinfioida haavat,
niin että parantuminen voi alkaa
- vuodattaa öljyä,
joka pehmittää kovettumat
- sitoa haavat niin
etteivät ne enää aukea.

Hän on Pelastaja.
Hänen ruumiiseensa kuuluvina
emme voi olla osallistumatta pelastustoimintaan.
Kun kohtaamme lähimmäisen,
(ehkä vielä kadoksissa olevan) Hänen ruumiinsa jäsenen,
kohtaammekin Hänet, joka sanoi:

Minun oli nälkä ... jano,
olin koditon ... alasti ... sairas ... vankilassa

Lainoppinut kysyi:

Kuka sitten on minun lähimmäiseni.

Jeesus kysyi:

Kuka oli ryöstetyn miehen lähimmäinen.

Pelastuslaki vastaa ja velvoittaa:

• Joka huomaa tai saa tietää ...